Juttelin yks päivä ystävän kanssa bussissa ystävyydestä. Kerroin hänelle kuinka haluaisin voida sanoa, että minulla on paras ystävä. Ja vaikka minulla on muutama elämääkin tärkeämpi ystävä niin minä tarvitsisin ihmisen jonka tietäisin aina olevan siinä vieressä. Ja haluaisin niin että minä voisin olla jonkun paras ystävä. Inhoan sanaa paras ystävä koska en todellakaan laita ystäviäni mitenkään kirjaimellisesti paremmuus järjestykseen, mutta siis läheisin ja jaja. Sellainen joka tajuaa mitä yritän tässäkin selittää vaikken osaakaan kertoa puoliakaan siitä mitä tunnen.

Istuin perjantaina mantsan tunnilla poikkeuksellisesti eri paikalla kuin yleensä. Jostain kaverin heitosta päätin ihan muuten vain mennä istumaan vähän kauemmaksi muista. Kukaan ei istunut edessä ei takana eikä vieressä. Normaalisti kommentoin sieltä luokan tapahtumia ja kopioin väsyneenä muistiinpanoja. Ajatukset harhailivat Apulannan leivänpaahtimesta isoveljen hulluuteen. Kun katselin ympärilleni niin tajusin, että tälläinen istumajärjestys kuvastaa hyvin tunteitani. Kaverit ovat lähellä mutta kukaan ei istu enää vieressä. Tunnin lopuksi katsottiin videota ja siirryin luokan perällä olevien kaappien päälle istumaan. Eikä kukaan istunut vieressä.

(Eikä tämä sitten tarkoita, että istumajärjestyksellä sinänsä olisi mitään väliä mutta henkisesti tämä oli mullistava tunti)

No one could ever know me
No one could ever see me
Seems you're the only one who knows
What it's like to be me
Someone to face the day with
Make it through all the rest with
Someone I'll always laugh with
Even at my worst I'm best with you, yeah

Haluaisin voida sanoa noin jollekin.

Olen onnellinen mutta silti hiton yksinäinen.