Tulin eilen kotiin leiriltä. Perjantaina en odottanut leiriä enkä niitä ihmisiä. Viiden päivän aikana kumminkin ihmiset tulivat taas tutuiksi ja tutummiksi ja sain olla oma itseni isossakin porukassa. Juonsin iltaohjelmat koska niin toivottiin, taistelin pehmokoirani Raipen kunnian puolesta, surin ratkennutta tyynyliinaa ja nauroin itselleni, muille ja muiden kanssa. Oli ihanaa saada hyväksyntä ja iloisia hymyjä.

Yhden iltahartauden jälkeen aloin miettimään varhaista lapsuuttani ja sitä kuinka minua kiusattiin koulussa. Olin liian ruma ja liian outo ja liian äänekäs ja liian hiljainen. En vain sopinut kuvioihin. Elämä on muuttunut niin paljon siitä ajasta. Nykyään minut pyydetään porukkaan mukaan. Minua tullaan yhtäkkiä halaamaan siksi koska olen ihana. Minulle hymyillään ja kerrotaan. Minua kuunnellaan ja odotetaan. En voi muuttaa menneisyyttä ja sitä, että ihmiset eivät halunneet minua mukaan. Voin kumminkin olla onnellinen siitä, että niin ei ole enää. Ihmiset joista tiesin vuosi sitten vain nimen kutsuvat minua nyt kavereikseen. Olen niin onnellinen, kun kaikki on nyt hyvin.

Pikkuveljeni on kasvanut pitemmäksi kuin minä! Mikä on todella järkyttävää. Onneksi äiti on jäänyt jo aika päiviä sitten perheen lyhimmäksi. On sentään joku jolle vinoilla pituudesta.