Voi voi voi.

Olen ihan sekaisin ja iloinen ja naurattaa niin kamalasti. Eikä edes mistään erityisestä syystä. Hymyilen vain typerää hymyä ja luen sydäntä lämmittävää novellia ja hyppelehdin sateessa ulkona ja laulelen ihmeellisiä lauluja.

MM-lätkä ei satu enää niin paljon, kun ajattelen muita asioita. Esimerkiksi sitä että ajoin viikonloppuna ensimmäistä kertaa elämässäni AUTOA! Heinäpellolla melkein tunnin kurvailin iskä ja isoveli kyydissä ja nauroin paniikissa. En osaa kuvitella itseäni ratin taakse. Mutta kivaa se oli.

Joskus kun hihittelen ja tekisi mieli tanssia kaikkien biisien tahdissa ja minulla on astetta pahempi puheripuli niin tuntuu hassulta ja vähän yksinäiseltä. Tuntuu niin erilaiselta. Tai siis tietenkin kaverini ovat onnellisia ja iloisia ja niin ja niin, mutta kukaan ei selitä minulle tunteja puhelimessa siitä kuinka hassulta vihreä ruoho näyttää. En siis tarkoita, että kaipaisin juuri ruohon analysointia, mutta kaipaan hulluja puheluita joissa toinenkin on sekaisin ja vain kikattaa puhelimeen. Olen todella huono tanssija ja näytän ihan kaamealta vetkuessani musiikin tahtiin, mutta tykkään tehdä sitä silti. Ja äskön tajusin, etten ole ikinä tanssahdellut ja hyppinyt kenenkään kanssa yhdessä. Siis kyllä kavereiden kanssa ollaan tanssittu valssista hip hoppiin ja takaisin, mutta siis yhdessä yhdessä. Jonkun menevän musiikin kanssa kädet yhdessä ja lopuksi kaaduttu maahan nauramaan. Niin kuin elokuvissa aina parhaat kaverit tekevät.

Olen niin kamalan hellyyden kipeä. Haluaisin niin, että joku päivä joku tulisi selkäni taakse ja halaisi minua. Tai joskus kun kävellään kavereiden kanssa kadulla minua otettaisiin kädestä kiinni ja naurettaisiin yhdessä.

Onneksi on seurakunnan leirit jossa tutustuin ihmisiin jotka tekevät päivästäni paremman ja tulevat ja halaavat. Kaipaan niin halauksia.