Tultiin sitten viime yönä kotiin.
Puoli neljän aikaa isoveli ajoi pihaan ja minä juoksin helpottuneena ulos.
Mä en halua enään koskaan kuulla tota biisiä! sanoin ja veljet kehtasivat nauraa. Isoveljen ostama tuliais levy raastaa hermojani vieläkin vaikken edes kuule sitä.
Halasin koiria kuin hengen hädässä ja hengitin syvään.
Istahdin sohvalle katsoin ManUn pelin maalit ja pistin formuloiden koosteen pyörimään.
Oli muuten mielenkiintoista katsoa Räikkösen voittoa ranskalaiselta kanavalta.
Nukahdin sänkyyni kuuden aikaan ja olin onnellinen. Kotona.
Oli siellä erilaista. Oikeasti erilaista.
Ihmiset, ympäristö, ilmasto, ruoka, kulttuuri, kaikki.
Tunisialaiset miehet, ehkä sata kertaa erilaisempia kuin suomalaiset miehet.
Joku voi kokea silmän iskut, heiluttelut, kuulumisen kysymiset ja kulmakarvojen nostelemiset imarreltaviksi. Minä tunsin ne ahdistaviksi ja epämukavaksi. Onhan se kohteliasta ja ihan kaunis elekin jos osaa ajatella koko asian oikein. Ehkä se että minä olen tottunut pojat möläytteleviksi ääliöiksi joista joutuu sorkkarautojen kanssa kaivamaan pienen kohteliaisuuden, sai minut jopa pelästymään.
Kävellään kaduilla ja ryhmä miehiä kävelee vastaan, minä siirryn automaattisesti jonkun veljeni viereen ja yritän olla katsomatta silmiin. Älä tuu lähelle, älä tuu lähelle. Ja huokaisen helpotuksesta, kun he ovat menneet ohitse.
Rannalta lähtiessämme luoksemme käveli manteleita myyvä mies. Hän kysyi nimeäni ja alkoi hetkessä vastauksen kuultuaan laulaa Eli-naaa ooi Eli-naa, hienosti nimeni ääntäen. Seuraavaksi hän katsahti isääni ja kysyi how many camelies? pelästyin, nauroin ja pakenin paikalta. Minua ei kumminkaan myyty ja jälkeenpäin minä nauran kippurassa tapahtuneelle, mutta silloin en voinut kuin tuijottaa ihmetyksestä ja järkytyksestä.
Älkää naurako, minä olen nuori maalaistyttö joka pelkää selvästi vielä poikabakteereja.
Likaiset ja epäsiistit tiet, kulkukissat maukumassa nurkissa ja pienet pojat myymässä tavaraa vastaantulijoille sai kyyneleet melkein valumaan. Miten hyvin meillä onkaan Suomessa asiat.
Oli lämmintä ja auringon säteet saivat hymyn kasvoilleni.
Loppu viikosta auringon paistaminen alkoi kumminkin ärsyttää. Altailla makaaminen iho kiiltäen aurinkorasvassa ahdisti ja kaipasin lumisadetta. Miten minä rakastankaan vuodenaikoja.
Kaikista parasta lomalla oli silti perheeni. Miten meillä olikaan hauskaa. Korvaamatonta.
Viikko oli erilainen ja ensi kertalaisena ulkomailla Tanskaa kauempana en joutunut pettymään.
Tunisia on kaunis ja ystävällinen maa.
Rakastin ja rakastan tämän vuoden syyslomaani enkä vaihtaisi näitäkään muistoja mihinkään.
Mutta silti, Suomi on aina Suomi.
Kommentit