Mun pieni maailmani hajoaa palasiksi. Mä kirjotan blogiini kuinka kesä on ollut upea ja tajuttoman hauska. Ja onhan se sitäkin ollut. On ollut hetkiä joille nauran vieläkin ääneen. Tämän viikkoista Rooman matkaa en unohda ikinä. Wanajassa Apulannan näkeminen oli uskomatonta. Päivittäin kumminkin tajuan, että tää on ollut yksinäisin kesä ikinä. Mulla oli ennen semmonen tiivis tukiverkosto ympärillä. Meitä oli kolme tyttöä jotka lupas toisilleen pitää hienot puheet toisten häissä. Yläasteen aikana alettiin kumminkin jostain syystä kasvaa erilleen. Ja yhtäkkiä selän takana puhuminen alkoi ja maailma muuttui. Kun viime kesä alkoi meitä olikin enää vain kaksi tyttöä. Sen kolmannen tytön kanssa en ole puhunut mitään yli vuoteen. Sen kesän aikana meistä kahdesta kumminkin tuntui, että asiat menivät paremmin näin. Meistä tuli läheisempiä ja asiat jotenkin helpottuivat. Tajuttiin ettei se meidän kolmen ikuisesti ystäviä juttu enää ollut samanlaista. 

Lukion alettua vietettiin älyttömän hauskoja päiviä. Oltiin öitä toisillamme ja tehtiin kaikkea hauskaa. Koulussa tutustuin uusiin ihmisiin ja sain ihania kavereita. Joulun jälkeen oltiin leirillä isosena ja lähennyin monen kanssa jota ennen tuskin tunsin. Minulla oli parhain paras kaveri ja monia hyviä ystäviä ja tunsin kuuluvani porukkaan. Elämä tuntui silloin sadulta joka päättyisi onnellisesti.

Periaatteessa mitään järkyttävää ei ole tapahtunut. Minulla on edelleen kavereita joiden kanssa käydä jätskillä ja hengailla jossain ja nauraa niin, että mahaan sattuu. Kaikilla niillä on kumminkin joku muu. En todellakaan ole mustasukkainen siitä, että kavereillani on muita kavereita ja poikaystäviä ja ja ja. Ymmärrän sen ja mielestäni se on hienoa, että heillä on ihmisiä ympärillään. Mutta samalla tuntuu kuin ne ihmiset samalla kaikkoontuisivat minun vierestäni. En tiedä olenko vain sekaisin tai itsekäs tai vain yksinäinen.

Kaipaisin juuri nyt ihmistä jonka tietäisin pysyvän vierelläni. En tiedä onko minulla enää ketään sellaista jolle voin soittaa miettimättä, että onko hänellä aikaa puhua tai olla kanssani juuri silloin. Sellaista tyyppiä ei kumminkaan taida tavata kuin elokuvissa.

Ärsyttää kun ajattelen noita asioita. Ja ärsyttää lukea nuo sanat näytöltä. Mutta samalla helpottaa kirjoittaa edes murto-osa siitä minkä takia itkettää.