On jo pitkään ollu ihan sika hyvä fiilis oikeestaan kaikesta. Tietty tulee edelleen niitä elämä on syvältä ja vihaan itseäni -hetkiä, mutta aika nopeesti ne häviää. Oon monta päivää tuntenu semmosta ihmeellistä riemun tunnetta tosi monista asioista. Peruskoulun ja viime kesän jälkeen melkeinpä kaikki vanhat kaverit kaikkoontu ties minne ja se oli sillon tosi ahdistavaa aikaa, kun huomasin että hitto soikoon onpas mulla vähän ihmisiä ympärillä. Nyt kun ajattelen niin se, että ne kaikki ihmiset jotka ei oikeesti sitten halunnutkaan olla mun ystäviä lähti, on hyvä asia. Sain vähän kun uuden alun. Tutustuin uusiin ihmisiin ja lähennyin entisestään niiden korvaamattomien ihmisten kanssa jotka on vierellä olleet jo monta vuotta. Koulussa ja kaupungeissakin kun hilluu ympäriinsä on kiva saada hymyjä ja moikkauksia ihmisiltä joista tiesin vain nimen pari vuotta sitten. Sit kun ollaan nyt taas vuoden tai kaks vanhempia niin on jotenkin varmempi olo siitä, että ne joita voin kutsua ystäviks ja joiden tiedän sanovan mua ystävikseen on oikeesti sitten ystäviä. Ei jaksais enää sitä vaihetta, kun puhutaan sitä ja tarkoitetaan tätä. Kesän aikana kerty paljon ikäviä muistoja. Ja nyt vihdoinkin tuntuu, että se kaikki on viimein lähtenyt mun hartioilta.

Huomenna on yksi lempi päivistäni. On ihana katsella Suomen lippua ja hyräillä Maamme-laulua.

En millään malttais odottaa huomista, en yökoulua, en joulua, en vuotta 2009, en Jokerit vs HPK lätkäpeliä ystävän kanssa, en Houkutuksen ensi-iltaa, en seuraavaa isosleiriä, en maaliskuun seittemättä päivää jolloin allekirjoittanut täyttää vuosia,
en seuraavaa nuortenleiriä, en koulun loppumista, enkä kesää. En millään vaan viittis.

Pessimismi on aivan turhaa, ei se auta kuitenkaan mitään.