On joulukuu ja kaikki on hyvin. Eilen vietettiin kavereitten kanssa meillä pikkujouluja, ja oli todella hauskaa! Mitä nyt ehkä sen 27 tunnin valvomisen takia vähän väsytti ja väsyttää edelleen. En ole saanut kirjoitettua tännekään mitään kuukauteen, vaikka kirjoitettavaa kyllä olisi. En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran tai kirjoitanko ollenkaan, ja tuskin täällä kukaan enää on jaksanut edes käydä. Yli kolme vuotta olen täällä itkuni vuodattanut ja nauruni nauranut. Jos en tänne enää sanaakaan kirjoita niin sitten selviän muilla keinoin kuopista ja ylämäistä. Kaikki on hyvin ja elämä hymyilee niin, että melkein sattuu.

Everything's gonna be alright

Älkää edes lukeko.

Mä olen taas ihan sekaisin. Koko ajan tuntuu vaan, että sattuu. Mä en osaa kirjottaa tähän yhtään mitään. Enkä osaa kertoa kenellekään. Ja kun tänään jotain yritin selittää bussissa, niin jäi vaan semmonen tunne etten oikeastaan sanonut mitään sellaista mitä halusin. Musta vaan tuntuu, että mut tukehdutetaan. Ja mä tarvitsisin halauksen. Mut se keneltä sen haluaisin ei sitä varmaan koska tule antamaan. Enkä edes tiedä haluanko sitä halausta edes juuri häneltä. Tunnen itteni niin tyhmäksi. Ja ulkopuoliseksikin.

Silti hymyilen ja nauran. Silloin ei kukaan kysy, että mikä on. Silloin kysytään, että miksen ikinä puhu tai tee mitään järkevää. En tiedä onko se parempi, mutta siihen voi vain hymyillä lisää.

Kyllä se taas vielä helpottaa. Sitten naurattaa aidosti ja hymyilen vaikkei kukaan muu niin teekään.

Huomenna Hämeenlinnaan katsomaan Apulantaa ja kaikki on silloin täydellistä.

Olen niin onnellinen kun minulla on niin mahtava perhe.

Ja syyslomakin alkoi tänään. Maanantaina lähden laivalle viettämään laatuaikaa pikkuveljen ja äitin ja iskän kanssa. Sitten menen leffaa katsomaan Inkkusen kanssa ja sitten pitäisi jaksaa lukea bilsan kokeisiin ja samalla täytyisi levätäkin. Loma tuli juuri oikeaan kohtaan.

Nämä laulun sanat on kuin suoraan tämän hetkisestä fiiliksestä.

Liian helposti me alistumme
Päiviin arkisiin ja harmaisiin
Ilman taistelua antaudumme
Emme usko enää unelmiin

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Liian usein meidät pelko voittaa
Sitoo kädet meiltä ilkkuen
Haaveet salaisimmat raunioittaa
Työntää meidät maahan varjojen

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Liian suurta surun synkkää viittaa
Aina perässämme laahataan
Hukkuu ilo, emme enää piittaa
Mitä huominen tuo tullessaan

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Sisälläni pieni toivo itää:
Kyllä tästä vielä selvitään
Kunhan oikeudesta kiinni pitää
Lyödään aukko yöhön pimeään

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Onhan meidän ainut tehtävämme
Jatkaa työtä, nähdä näkyjä
Pistää likoon koko elämämme
Että valon näkis eksyvä

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Juttelin yks päivä ystävän kanssa bussissa ystävyydestä. Kerroin hänelle kuinka haluaisin voida sanoa, että minulla on paras ystävä. Ja vaikka minulla on muutama elämääkin tärkeämpi ystävä niin minä tarvitsisin ihmisen jonka tietäisin aina olevan siinä vieressä. Ja haluaisin niin että minä voisin olla jonkun paras ystävä. Inhoan sanaa paras ystävä koska en todellakaan laita ystäviäni mitenkään kirjaimellisesti paremmuus järjestykseen, mutta siis läheisin ja jaja. Sellainen joka tajuaa mitä yritän tässäkin selittää vaikken osaakaan kertoa puoliakaan siitä mitä tunnen.

Istuin perjantaina mantsan tunnilla poikkeuksellisesti eri paikalla kuin yleensä. Jostain kaverin heitosta päätin ihan muuten vain mennä istumaan vähän kauemmaksi muista. Kukaan ei istunut edessä ei takana eikä vieressä. Normaalisti kommentoin sieltä luokan tapahtumia ja kopioin väsyneenä muistiinpanoja. Ajatukset harhailivat Apulannan leivänpaahtimesta isoveljen hulluuteen. Kun katselin ympärilleni niin tajusin, että tälläinen istumajärjestys kuvastaa hyvin tunteitani. Kaverit ovat lähellä mutta kukaan ei istu enää vieressä. Tunnin lopuksi katsottiin videota ja siirryin luokan perällä olevien kaappien päälle istumaan. Eikä kukaan istunut vieressä.

(Eikä tämä sitten tarkoita, että istumajärjestyksellä sinänsä olisi mitään väliä mutta henkisesti tämä oli mullistava tunti)

No one could ever know me
No one could ever see me
Seems you're the only one who knows
What it's like to be me
Someone to face the day with
Make it through all the rest with
Someone I'll always laugh with
Even at my worst I'm best with you, yeah

Haluaisin voida sanoa noin jollekin.

Olen onnellinen mutta silti hiton yksinäinen.

Viikonloppu oli todella ristiriitainen. Olin mahdollisesti viimeisellä nuortenleirillä. Eikä se leireily tuntunut enää samalta. Ihmiset vaihtuu ja porukoita syntyy lisää. Ei ollut missään vaiheessa semmosta hei tehään jotain kivaa yhdessä koko porukalla -fiilistä.Toisaalta parin kaverin kanssa naurettiin vedet silmissä tyhmille jutuille ja ohjaajakin kysyi, että eikö meillä tuu maha kipeeksi tommosesta nauramisesta. Yksi sänkykin onnistuttiin hajottamaan. "Tästä ei sit kerrota kenellekään!" "No ei todellakaan!!" ja nauratti niin ettei saanut henkeä. Olin silti enemmän kuin iloinen päästessäni kotiin.

Porukat lähti sunnuntaiaamuna Bulgariaan, ja me jäätiin pikkuveljen kanssa pitämään taloa pystyssä. Hassua kun kerroin ihmisille, että ollaan viikko kahdestaan isossa talossa niin melko monet riemuitsivat bileistä. Hah, meillä on vip-pippalot veljen kanssa eikä sinne pääse ketä tahansa räpyläjalka.

Eilen kun palasin leiriltä koirat juoksivat vastaan ja nuorempi koira hyppi jalkaani vasten. Sitten sydän hypähti kurkkuun kun huomasin toisen koiran kävelevän kolmella jalalla minua kohti. Heitin vain kamat maahan ja aloin tutkia. Mitään näkyvää vammaa ei ollut eikä vanhuskaan pistänyt kamalasti pahakseen vaikka koskin. Soittopyyntö Bulgariaan ja asiasta tiedustelu iskältä. Ei hänkään osannut sanoa mikä tassussa voisi olla. Koira on kumminkin melko iloinen ja normaalin vilkas. Eläinlääkäriin on paha lähteä täältä perämetsästä koska kukaan autoilija ei ole kotona. Taas yksi syy lisää ärsyyntyä siihen, että olen täysi-ikäinen vasta (tasan itseasiassa!) kuuden kuukauden päästä. Jos vaiva ei kumminkaan parane tai edes helpota pian, täytyy yrittää saada eläinlääkäriä tulemaan tänne käymään.

Toivottavasti tassussa ei ole mitään suurta ja pian kuolaava ihanuus olisi taas entisellään juoksentelemassa metsässä. Tekee niin hiton kipeää, kun toinen yrittää päästä omin avuin rappusia ylös ja samalla katsoo masentunein silmin omiini. Rakastan niitä kahta hassua karvaolentoa niin paljon.