Kaikki taakka purkautui tänään raivoisalla itkulla.

Se että veljeäni tullaan väittämään minulle pelkuriksi, taikka se että varmasti kaikki muutkin ihmisetkin siellä ajattelivat niin, sai vereni kiehumaan sisälläni.
Raivon, ärsytyksen, pelon ja huolen kyyneleet valuen pakenin paikalta.
Miten joku voi edes sanoa tuollaista ääneen? Ei hän tunne veljeäni, eihän tiedä, silti.

Äiti: "Oisit sanonu sille, että meiän perheessä hoidetaan asiat puhumalla."

Keksin niin paljon sanottavaa hänelle juuri nyt, keksi paljon vastauksen hänen käskyynsä.
Haluaisin palata siihen tilanteeseen, silti toivon etten näe sitä ihmistä enään koskaan.

Onneksi minulla oli siinä kolme ihanaa ihmistä.

En ole itsekään ennen tajunnut, kuinka tärkeitä veljeni minulle ovat, alan tajuamaan sen vasta nyt, kirjoittaessani tätä kyyneleet valuen.

Minua oikeasti pelotti.