Outoa ja pelottavaa, että se on nyt ohitse. Yksi etappi suoritettu elämässä.
Jalat ja kädet tärisivät kirkon eteisessä, kun odotettiin lupaa kävellä sisään.
Me selvitään tästä toistin muille, mutten saanut itseäni vakuutetuksi.
Pidätsä Tommi mua kädestä, kun kävellään?

Hei jos mä lähen tosta juoksemaan, kun noi ovet aukee... ensimmäisenä kulkeva ristiä kantava poika nauroi ja muut nauroivat perässä. Tulee niin ikävä tätä porukkaa.

Kaikki kattoo! huudahdin mielessäni, kun käveltiin kirkon käytävää. Pelottavaa.

Uskontunnustus, eteen. Siunaukset, laulu, takaisin. Ehtoollinen, eteen.
Sanat pyöri mielessä ja selasin virsikirjan takaa koko jutun läpi ainakin kymmeneen kertaan.

Nyt se Roope menee jo hakemaan sitä ristiä, se on ohi! Täh? Eikä. Nyt se on ohi! Nouse seisomaan, Elina nouse! Kävele ja hymyile, kamera, kamera, kamera, virne, sisäinen nauru, kamera, ulos, hengähdys ja helpotus. Me ja minä selvittiin!

Kirkon pihalla ihmiset halasivat, kättelivät, onnittelivat, hymyilivät, kuvasivat.
Kukkia tuli enemmän kuin veljienikään käsiin mahtui.

Leirikavereiden kanssa halattiin niin tiukasti ja luvattiin nähdä ja pitää yhteyttä.
Hei oikeesti te oottee niin ihania.

Juhlat kestivät, vieraita tuli, vieraita meni.
Kiitos, hyvää jatkoa, onnea vielä kerran, kiitos.
Ja hymyilin takaisin.

Voisin mennä itse konfirmaation uudestaan, mutta juhlia en jaksaisi.

En voi vieläkään uskoa, että olen suorittanut rippikoulun, konfirmaation ja kaikki siihen kuuluvat asiat.

Hei älä tuu mulle urputtamaan, mulla on risti kaulassa.

Kiitos kaikille osallisille <3