Uuden hienon pohjani sain täältä. KIITOS!

Lukio sitten alkoi. Ja vaikka äidinkielestä pitää meidän jo kirjoittaa kirjoitelma ja matikastakin ehdin jo pudota kärryiltä, mutta sitten ymmärtää taas jotakin, ei se vielä ole ehtinyt painaa. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Hassua että vaikka olenkin suurinpiirtein sama ihminen kuin viime toukokuussa kaikki opettajat puhuvat ja käyttäytyvät erilailla. Ne puhuvat, kuin ihmiselle. Tuntuu hassulta juoda teetä tunnilla ja nauraa maikkojen kanssa sille kun peruskoululaisia häädetään ulos. Se on yksi pieni ilon aihe ykkösen alussa, parin kuukauden päästä se ei luultavasti voisi kiinnostaa vähempää häädetäänkö muita ulos samalla kun itse syö välipalapatukkaa lattialla löhöten.

Ihmissuhde asiat taas kiehuvat yli kattiloiden ja inhottaa kuulla, että ystävät ovat puhuneet selän takana jotain niin typerää, että ihmettelen miten he ovat ala-asteelta päässeet. Mahassa tuntuu ikävältä, kun ei tiedä enää mistään mitään ja harmittaa kun koskaan ei voi kaikki olla hyvin.

Pitäisi tehdä kaikenlaista, mutten saa mitään tehtyä. Pitäisi kirjoittaa oppilaskunnan hallituksen pöytäkirja puhtaaksi (minut valittiin tai oikeastaan pakotettiin sen sihteeriksi), pitäisi jaksaa lähteä liikkeelle ulkoilemaan, pitäisi jaksaa miettiä mitä kirjoitan siihen kirjotelmaan ja kaikkein tärkeintä varmaan on se että pitäisi tehdä vähän kun läksiäislahjaa ystävälle joka jättää minut vuodeksi. Toivon vain että saisin sen valmiiksi, mutta se on niin vaikeaa tehdä kun kesken kaiken alkaakin itkettää. En vielä oikein käsitä koko asiaa. Ehkä ymmärrän vasta sitten kun ensimmäinen kirje tulee, että hän ei olekaan enää Suomessa.