Kymmenen vuotta sitten Walesin prinsessa Diana kuoli.
Olin itse silloin viisi vuotias, enkä muista tapahtumasta yhtikäs mitään.
En ole ennen oikeastaan ajatellut koko ihmistä, kuullut monesti ja miettinyt kuinka surullista onkaan, kun nuori äiti menehtyy noin.
Mutta viime päivinä, kun kaikki maailman dokumentit ovat pyörineet telkkarissa ja väkisinkin niitä on tullut vastaan, olen alkanut oikeasti ajattelemaan, että se on OIKEASTI kamalaa, surullista, traagista.
Olen katsonut ne kaikki dokumentit, videoita, lukenut, kuunnellut ja itkenyt,
oikeasti itkenyt.
Kuolema on aina ollut minulle herkkä aihe, mutta tämä... Sitä on niin vaikeaa kuvailla.
Elämä on joskus vain niin epäreilua.


"Missä se vauva on?"
Ja koko muu elokuvateatteri ihan hiljaa, vain kolme ihmistä kikattaa ihan hulluna.