Tänään tulin taas kotiin leiriltä, ja voi kun oli mukava ja hassu pääsiäinen.

Viime lauantaina mun oikea silmä alku vammailemaan, ja siinä iltapäivän aikohin näin sillä silmällä kaiken kahtena. Pääkin oli ollut melkein koko viime viikon kipeä. Sunnuntai aamuna vaiva oli edelleen tallella. Aina kun katsoin jonnekin oikealla silmällä näin asiat kahtena päällekäin. Sunnuntaina oli konfirmaatio ja jouduin pyytämään pikkuveljeänikin apuun ripsivärin laitossa, kun näin itselläni neljä silmää. Vaikka konfirmaatio ja juhlissa kiertäminen oli muuten tosi kivaa, niin se oikeasti melkein tappoi mut. Pää meinasi räjähtää ja silmää särki. Juhlien jälkeen lähdettiin iskän kanssa terveyskeskukseen, ja sain paljon lääkkeitä pääkivun poistoon. Maanantain lepäilin kotona, mutta tiistaina menin jo kouluun koska vaikka silmä oli edelleen ihan sekaisin pääkipu oli hävinnyt. Äiti tilasi tiistaiksi ajan lääkärille, ja lääkäri lähetti minut tutkimusten jälkeen samana iltana Hämeenlinnan sairaalaan. Ensiavussa iskän kanssa oltiin viisi ja puoli tuntia! Minulta otettiin sydänfilmi, verikokeita ja seurasin kynää ja katsoin valoon. Viimeiseksi menin aivokuvaukseen ja se oli kamalan pelottavaa! Onneksi en joutunut menemään kokonaan mihinkään putkeen, koska ahtaanpaikankammoisena olisin voinut joutua paniikkiin. Odottelun jälkeen lääkäri tuli kertomaan, että onneksi vaiva ei ainakaan johdu aivoista tai mistään semmoisesta. Suuri taakka ja pelko vierähti kyllä silloin harteilta ja sydämestä. Sain lähetteen tiistai aamuksi silmäpoliklinikalle.

Aamulla siis Hämeenlinnaan takaisin kahdeksalta ja siellä oltiin noin kolme tuntia. Silmiäni katsottiin mikroskoopilla, otettiin kuvia, laajennettiin mustuaiset, tarkastettiin näkökenttä, puudutettiin silmät tipoilla niin, että tuntui kun silmät olisivat täynnä liimaa. Se kyllä toimi, koska jonkinlainen anturi koski silmiini enkä tuntenut sitä lainkaan! Tutkittiin ja kyseltiin, odoteltiin ja mietittiin. Lopuksi kaikkien tutkimusten jälkeen lääkärit kertoivat etteivät löydä mitään syytä kaksoiskuviini ja että silmässä ei näy mitään vikaa. Käskettiin soittamaan jos vaiva pahenee. Ja käskettiin myös mennä silmälääkärille tarkastamaan tarvitsenko silmälasit, koska oikea silmäni näkee huonommin. Olo oli silloin todella turhautunut. Pelkäsin, että kaksoiskuvat piinaavat minua koko loppu elämäni ja oli oli ihan hirveä ja epätoivoinen. Toisaalta oli tietenkin hyvä, että silmästänikään ei löytynyt mitään vakavaa, mutta.

Nyt on sunnuntai (tai maanantai aamu) ja silmäni on paranemaan päin! Oikea silmäni näkee edelleen melko sumeasti ja huonosti, mutta kaksoiskuvat alkavat hälvetä. Niitä ei näy enää koko aikaa. Muutaman kerran päivässä tulee hetkiä, kun ihmisillä on silmiä neljä ja maisemat heittelehtivät miten sattuu. Olen niin iloinen ja helpottunut, kun se paranee. Toivon koko sydämestäni, ettei sama tapahdu koskaan uudestaan, koska nuo muutama päivä olivat elämäni hirveimmät. Oli niin turhauttavaa, kun jouduin olemaan asian kanssa yksin. Siis tietenkin perhe oli siinä koko ajan ja huolehti minusta ja olihan iskä kanssani kaikki ne tunnit sairaalassa, mutta minun silmäni ja näköni. Paha sitä tunnetta on kuvailla niin tarkasti, että toinen tietää täsmälleen miltä tuntuu.

Tää kokemus oli mulle todella pelottava ja rankka. Tunteeni olivat ihan sekaisin ja yhtenä päivänä vain itkin yli puoli tuntia. Mutta kaikki tuo opettaa ja kasvattaa. Menen 29 päivä sinne silmälääkärille ja sitten nähdään saanko silmälasit. Kyljessäkin näkyy edelleen sydänfilmistä tulleet liimajäljet. Ja ärsyttää suunnattomasti, kun en ikinä saanut nähdä aivokuviani. Olisin halunnut ne omaksi ja kehystää.

Mutta nyt kaikki on siis hyvin. Pitää elää vain päivä kerrallaan.