Vähän yli viikon päästä on juhlat ja sinne pitäisi vaatettakin löytää. Kamalan hankala kuvitella hienojen vaatteiden hankkimista nyt, kun koko kesä on kuljettu enemmän tai vähemmän epäsiisteissä koltuissa. Toisaalta voisi olla mukavaa lähteä isompaan kaupunkiin kiertelemään vaatekauppoja, mutta inhoan syvästi hikisissä sovituskopeissa pyörimistä. Oikeastaan haluaisin vain istua taas Kolmen sepän patsaalla ja katsella ihmisiä ja nauttia siitä, että ollaan olemassa. Siihenkään ei tunnu olevan aikaa ja telttakin on jo viety pois.
Kukaan ei tunnu tajuavan sitä että oikeasti haluaisin nähdä sen esityksen uudestaan. Kaikki vain myhäilevät ja nauravat vähän kun samaa biisiä soitetaan viidettä kertaa putkeen. Revin hiuksia päästä ja huudan tyhjässä huoneessa haluavani mennä sinne uudestaan! Viereisessä huoneessa joku lässyttää siitä kuinka se esitys on jo kertaalleen nähty ja nauraa perään oikein makeasti. Onko sillä väliä? Juoksen pitkin uima-altaan reunoja ja itken verta, kun kukaan ei tajua mitään. Yritän kerätä muistoja mieleen siitä esityksestä ja vaikka se nähtiinkin vasta eilen ei pää tunnu muistavan mitään ja ahdistun kaikesta.
Toisaalta taas tänään olin ensimmäistä kertaa kuumailmapallon kyydissä ja oli ihan hiton kivaa vain katsella kuinka noustiin yhä korkeammalle ja korkeammalle. Koirat haukkuivat pelosta ja kamerakäsi vähän tärisi. Huomasin kuinka paljon Suomessa oikeasti on metsää ja pikku hiljaa siellä taivaalla liiteleminen sai kaikki huolet ja ärsytykset valumaan korin reunoilta alas. On se aika hienoa, että isällä on kuumailmapallo-kortti ja kodin takapihalla sopiva heinäpelto josta pystyy lähtemään ilmaan. Heilutin vain alas ja silmät katselivat ahnaasti maisemia.
Eikä edes pelottanut.
Kommentit