Koulu sitten taas alkoi.

Vihaan uutta ruotsin maikkaani, vihaan vihaan vihaan! Mutta pidän tosi paljon matikassa haarukoimisesta.

Mua on ahdistanut jo pitkän aikaa kamalasti, kun ei oikeen oo ollu ketään jolle puhua mun vaarista ja siitä kuinka mua pelottaa sen puolesta. Oon jo päiviä ajatellu etten jaksa puhua siitä kellekään. Tänään kumminkin jossain sivulauseessa mainitsin siitä parille kaverille. Eikä se oikeestaan auttanut yhtään. Kyllä ne kuunteli ja ymmärsi ja oli ihania, mutta en usko, että sain sanottua ne asit sillee et ne ois kunnolla tajunnu kuinka paha olo mulla oikeesti on. Kysyn joka päivä iskältä, että miten vaari voi. Mutten uskalla kysyä sitä mitä pelkään kaikkein eniten. En uskalla kuulla sen kysymyksen vastausta.

On outoa kun oon nyt tajunnu, että en oikeestaan voi sanoa enää et mulla on parasta ystävää. Mulla on muutama ihan älyttömän hieno ja ihana ystävä ja vaikka ois ihanaa ja onnellista ajatella, että mulla ois vielä paras ystävä joka ei ikinä jätttäis mua niin ei se enää tunnu kumminkaan siltä. Kesä tais muuttaa senkin. En tajua miksi kaikki (mäkin!) tykkää kesästä kauheesti, kun se aina muuttaa kaiken.

Joka päivä mulla on se sama tunne, että mun elämästä puuttuu joku tärkeä tyyppi. En tiiä mistä mä löytäisin semmosen joka sais mut tuntemaan taas vähemmän yksinäiseltä.

Onneks kohta lähden nuorteniltaan. Siellä ei ehdi murehtia kun täytyy koko ajan hymyillä.