Iskä laski tänään, että minä olen ensi sunnuntaina 6000 päivää vanha. Ja vaikka se toivottavasti onkin vain pieni osa niistä koko elämän päivistä, mutta 6000! Hiton iso luku minusta. Jalkoja särkee, vanhuus ei tule yksinään. Hahhah.

Ensi maanantaina alkaa lukio ja voin ehkä myöntää että jänskättää. Vaikka paikka on se sama vanha missä jo kolme vuotta on hakattu päätä seinään ja suurin osa ihmisistäkin on tuttuja, mutta onhan se kumminkin ihan uusi tilanne. Tuijotan kauhistuneena veljeltä saatuja kirjoja ja nielen ärsytyksen kyyneleitä. Viikon päästä ei saakkaan enää herätä puoli yhden aikaan miettien, että mitähän jaksaisi tänään tehdä. Viikon päästä ei juostakaan uima-altaalle silloin kun huvittaa. Toisaalta viikon päästä nähdään tuttuja ihmisiä taas. Viikon päästä kerrotaan miten ihana kesä oli ja ollaan aidosti iloisia toisten puolesta. Viikon päästä ollaan arjessa ja elämä tuntuu rutiinilta. Minä pidän rutiineista. Mutta vihaan aamuheräämisiä.

Huomenna menen kauniin maamme pääkaupunkiin ja pidän kivaa. Viimeinen lomaviikko menossa ja nautin joka hetkestä.