Ollaanko me nyt sitten melkein jo astumassa aikuisuuteen?
Rippikoulu on käyty ja konfirmaatio viikon kuluttua.
Aikuisuuteen astuminen, mitä se sitten oikein tarkoittaa?
Vastuuta, ne vastaa ja minua alkaa pelottaa.

Rippileiri.
Mikään raha, mikään jalokivi, mikään ihminen, ei voi viedä niitä muistoja.

Oli hauskaa...

"Ei mitään vitun Ainoa, kun sitä tavallista!"
"Niin mutta kun..."
"Ei mitään vitun Ainoa!"

"Mahtisonni"
"Hyi vittu täällä haisee."
"Voi pässinkoivet!"
"Sillä on 2000 vuotta sitten muodissa ollut parta!"
"Mä vien tän papille..."
"Tuolla asuu varmaan äiti Murena."
"Oltaisko Pomppa-Dyrit?"

Oli tärkeää asiaa...

"Elina se on elämää."

Oli suuret jalkapallo keskustelut...

"Elina on ymmärtänyt elämän tarkoituksen."
"On se Rooney vaan niin hyvä ja ihan mielenkiintosen näkönenkin."
"Kyllä se Brasilia taitaa olla silti maailman paras."
"ManU!"

Oli lauluja...

"Ja vaan viilletään ja viilletään ja viilletään ja viilletään... bussikortilla."
"Evankeliumi, ilosanomamme on, NIIIN OOOOON!"
"Paavo yritä nyt vähän!"

Oli naurua, oli itkua, oli huutamista, oli hiljenemistä, oli ihmisiä, oli isosia, oli pappeja, oli ruokaa, oli leikkejä, oli lauluja, oli vitsejä, oli pelejä, oli sketsejä, oli ryhmiä, oli kilpailuja, oli hauskaa, oli tylsää, oli väsyttävää, oli ihanaa, oli korvaamatonta.

Ketään ei puuttunut, ketään ei ollut liikaa. Juuri oikeat ihmiset.
Juuri oikeat ohjaajat, juuri oikeat isoset, juuri oikeat leiriläiset.

"Tässä on meidän leiri." hän sanoi ja jokainen hiljeni.
Kynttilä vain lepatti.