On joulukuu ja kaikki on hyvin. Eilen vietettiin kavereitten kanssa meillä pikkujouluja, ja oli todella hauskaa! Mitä nyt ehkä sen 27 tunnin valvomisen takia vähän väsytti ja väsyttää edelleen. En ole saanut kirjoitettua tännekään mitään kuukauteen, vaikka kirjoitettavaa kyllä olisi. En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran tai kirjoitanko ollenkaan, ja tuskin täällä kukaan enää on jaksanut edes käydä. Yli kolme vuotta olen täällä itkuni vuodattanut ja nauruni nauranut. Jos en tänne enää sanaakaan kirjoita niin sitten selviän muilla keinoin kuopista ja ylämäistä. Kaikki on hyvin ja elämä hymyilee niin, että melkein sattuu.

Everything's gonna be alright

Älkää edes lukeko.

Mä olen taas ihan sekaisin. Koko ajan tuntuu vaan, että sattuu. Mä en osaa kirjottaa tähän yhtään mitään. Enkä osaa kertoa kenellekään. Ja kun tänään jotain yritin selittää bussissa, niin jäi vaan semmonen tunne etten oikeastaan sanonut mitään sellaista mitä halusin. Musta vaan tuntuu, että mut tukehdutetaan. Ja mä tarvitsisin halauksen. Mut se keneltä sen haluaisin ei sitä varmaan koska tule antamaan. Enkä edes tiedä haluanko sitä halausta edes juuri häneltä. Tunnen itteni niin tyhmäksi. Ja ulkopuoliseksikin.

Silti hymyilen ja nauran. Silloin ei kukaan kysy, että mikä on. Silloin kysytään, että miksen ikinä puhu tai tee mitään järkevää. En tiedä onko se parempi, mutta siihen voi vain hymyillä lisää.

Kyllä se taas vielä helpottaa. Sitten naurattaa aidosti ja hymyilen vaikkei kukaan muu niin teekään.

Huomenna Hämeenlinnaan katsomaan Apulantaa ja kaikki on silloin täydellistä.

Olen niin onnellinen kun minulla on niin mahtava perhe.

Ja syyslomakin alkoi tänään. Maanantaina lähden laivalle viettämään laatuaikaa pikkuveljen ja äitin ja iskän kanssa. Sitten menen leffaa katsomaan Inkkusen kanssa ja sitten pitäisi jaksaa lukea bilsan kokeisiin ja samalla täytyisi levätäkin. Loma tuli juuri oikeaan kohtaan.

Nämä laulun sanat on kuin suoraan tämän hetkisestä fiiliksestä.

Liian helposti me alistumme
Päiviin arkisiin ja harmaisiin
Ilman taistelua antaudumme
Emme usko enää unelmiin

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Liian usein meidät pelko voittaa
Sitoo kädet meiltä ilkkuen
Haaveet salaisimmat raunioittaa
Työntää meidät maahan varjojen

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Liian suurta surun synkkää viittaa
Aina perässämme laahataan
Hukkuu ilo, emme enää piittaa
Mitä huominen tuo tullessaan

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Sisälläni pieni toivo itää:
Kyllä tästä vielä selvitään
Kunhan oikeudesta kiinni pitää
Lyödään aukko yöhön pimeään

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Onhan meidän ainut tehtävämme
Jatkaa työtä, nähdä näkyjä
Pistää likoon koko elämämme
Että valon näkis eksyvä

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Juttelin yks päivä ystävän kanssa bussissa ystävyydestä. Kerroin hänelle kuinka haluaisin voida sanoa, että minulla on paras ystävä. Ja vaikka minulla on muutama elämääkin tärkeämpi ystävä niin minä tarvitsisin ihmisen jonka tietäisin aina olevan siinä vieressä. Ja haluaisin niin että minä voisin olla jonkun paras ystävä. Inhoan sanaa paras ystävä koska en todellakaan laita ystäviäni mitenkään kirjaimellisesti paremmuus järjestykseen, mutta siis läheisin ja jaja. Sellainen joka tajuaa mitä yritän tässäkin selittää vaikken osaakaan kertoa puoliakaan siitä mitä tunnen.

Istuin perjantaina mantsan tunnilla poikkeuksellisesti eri paikalla kuin yleensä. Jostain kaverin heitosta päätin ihan muuten vain mennä istumaan vähän kauemmaksi muista. Kukaan ei istunut edessä ei takana eikä vieressä. Normaalisti kommentoin sieltä luokan tapahtumia ja kopioin väsyneenä muistiinpanoja. Ajatukset harhailivat Apulannan leivänpaahtimesta isoveljen hulluuteen. Kun katselin ympärilleni niin tajusin, että tälläinen istumajärjestys kuvastaa hyvin tunteitani. Kaverit ovat lähellä mutta kukaan ei istu enää vieressä. Tunnin lopuksi katsottiin videota ja siirryin luokan perällä olevien kaappien päälle istumaan. Eikä kukaan istunut vieressä.

(Eikä tämä sitten tarkoita, että istumajärjestyksellä sinänsä olisi mitään väliä mutta henkisesti tämä oli mullistava tunti)

No one could ever know me
No one could ever see me
Seems you're the only one who knows
What it's like to be me
Someone to face the day with
Make it through all the rest with
Someone I'll always laugh with
Even at my worst I'm best with you, yeah

Haluaisin voida sanoa noin jollekin.

Olen onnellinen mutta silti hiton yksinäinen.

Viikonloppu oli todella ristiriitainen. Olin mahdollisesti viimeisellä nuortenleirillä. Eikä se leireily tuntunut enää samalta. Ihmiset vaihtuu ja porukoita syntyy lisää. Ei ollut missään vaiheessa semmosta hei tehään jotain kivaa yhdessä koko porukalla -fiilistä.Toisaalta parin kaverin kanssa naurettiin vedet silmissä tyhmille jutuille ja ohjaajakin kysyi, että eikö meillä tuu maha kipeeksi tommosesta nauramisesta. Yksi sänkykin onnistuttiin hajottamaan. "Tästä ei sit kerrota kenellekään!" "No ei todellakaan!!" ja nauratti niin ettei saanut henkeä. Olin silti enemmän kuin iloinen päästessäni kotiin.

Porukat lähti sunnuntaiaamuna Bulgariaan, ja me jäätiin pikkuveljen kanssa pitämään taloa pystyssä. Hassua kun kerroin ihmisille, että ollaan viikko kahdestaan isossa talossa niin melko monet riemuitsivat bileistä. Hah, meillä on vip-pippalot veljen kanssa eikä sinne pääse ketä tahansa räpyläjalka.

Eilen kun palasin leiriltä koirat juoksivat vastaan ja nuorempi koira hyppi jalkaani vasten. Sitten sydän hypähti kurkkuun kun huomasin toisen koiran kävelevän kolmella jalalla minua kohti. Heitin vain kamat maahan ja aloin tutkia. Mitään näkyvää vammaa ei ollut eikä vanhuskaan pistänyt kamalasti pahakseen vaikka koskin. Soittopyyntö Bulgariaan ja asiasta tiedustelu iskältä. Ei hänkään osannut sanoa mikä tassussa voisi olla. Koira on kumminkin melko iloinen ja normaalin vilkas. Eläinlääkäriin on paha lähteä täältä perämetsästä koska kukaan autoilija ei ole kotona. Taas yksi syy lisää ärsyyntyä siihen, että olen täysi-ikäinen vasta (tasan itseasiassa!) kuuden kuukauden päästä. Jos vaiva ei kumminkaan parane tai edes helpota pian, täytyy yrittää saada eläinlääkäriä tulemaan tänne käymään.

Toivottavasti tassussa ei ole mitään suurta ja pian kuolaava ihanuus olisi taas entisellään juoksentelemassa metsässä. Tekee niin hiton kipeää, kun toinen yrittää päästä omin avuin rappusia ylös ja samalla katsoo masentunein silmin omiini. Rakastan niitä kahta hassua karvaolentoa niin paljon.

Koulussa on nyt pari päivää ollut älyttömän kivaa. Ja suurimmaksi osaksi se kivuus johtuu eri ihmisistä kuin ennen. Huomasin tänään, että minulla oli oikeasti hauskaa ruotsin tunnilla. Vaikka en kielestä ymmärrä kyllä yhtään mitään ja opettaja on kauhein ikinä niin minulla oli silti tosi hauskaa. Musta oli kivaa kuulla sanottavan, että mulla ja mun kaverilla on ihan oudot jutut. Se on vaan niin totta ja oli kiva kuulla se silleen hyväntahtoisesti pojan suusta joka ei ennen edes puhunut mulle.

On jännää suunnitella 18-vuotis synttäreitä vaikka ne ovatkin vasta noin seitsemän kuukauden päästä. Odotan innolla sitä sunnuntaita ja varsinkin sitä maanantaita kun kaverin kanssa uhotaan menevämme kouluun. Saa nähdä kumpi taipuu ensin nukkumisen puolelle.

Voi voi, tätä elämän riemua. Juuri nyt hymyilyttää vaan.

"Olen heittänyt surun viita pois harteiltani" (kielikuvani ovat hämmästyttävän laadukkaita)

Koulu sitten taas alkoi.

Vihaan uutta ruotsin maikkaani, vihaan vihaan vihaan! Mutta pidän tosi paljon matikassa haarukoimisesta.

Mua on ahdistanut jo pitkän aikaa kamalasti, kun ei oikeen oo ollu ketään jolle puhua mun vaarista ja siitä kuinka mua pelottaa sen puolesta. Oon jo päiviä ajatellu etten jaksa puhua siitä kellekään. Tänään kumminkin jossain sivulauseessa mainitsin siitä parille kaverille. Eikä se oikeestaan auttanut yhtään. Kyllä ne kuunteli ja ymmärsi ja oli ihania, mutta en usko, että sain sanottua ne asit sillee et ne ois kunnolla tajunnu kuinka paha olo mulla oikeesti on. Kysyn joka päivä iskältä, että miten vaari voi. Mutten uskalla kysyä sitä mitä pelkään kaikkein eniten. En uskalla kuulla sen kysymyksen vastausta.

On outoa kun oon nyt tajunnu, että en oikeestaan voi sanoa enää et mulla on parasta ystävää. Mulla on muutama ihan älyttömän hieno ja ihana ystävä ja vaikka ois ihanaa ja onnellista ajatella, että mulla ois vielä paras ystävä joka ei ikinä jätttäis mua niin ei se enää tunnu kumminkaan siltä. Kesä tais muuttaa senkin. En tajua miksi kaikki (mäkin!) tykkää kesästä kauheesti, kun se aina muuttaa kaiken.

Joka päivä mulla on se sama tunne, että mun elämästä puuttuu joku tärkeä tyyppi. En tiiä mistä mä löytäisin semmosen joka sais mut tuntemaan taas vähemmän yksinäiseltä.

Onneks kohta lähden nuorteniltaan. Siellä ei ehdi murehtia kun täytyy koko ajan hymyillä.

Mä murehdin liikaa.

Tuntuu, että nykyään valitan koko ajan kaikesta. Tänään olin kaverilla ja nyt tajuan, että valitin varmaan 95% koko ajasta! Se huolestuttaa ja pelottaa. Olen aina ajatellut, että olen iloinen ja positiivinen mutta hitto! Tietty ihmisen pitää joskus saada valittaa ja päästää höyryjä ulos mutta ärgrhrah! Ärsytän itseäni nyt melko pahasti.

En tiedä mitä huomenna teen. En tiedä mitä aion tehdä viimeisinä lomapäivinä. En tiedä mitä tapahtuu kun koulu taas alkaa. En tiedä, mutta MITÄ VÄLIÄ! Koska mulla on kaikki oikeasti niin hienosti. Enkä enää vaan jaksa valittaa.

Hauskin viikonloppu iäisyyksiin. Apulanta oli odotetusti paras ja Sonata Arctican näkeminen ensimmäistä kertaa oli uskomatonta ja niin hienoa.

Parhaan kaverin kanssa vedetyt ilmakitarasoolot ja juoksentelut ihmisten keskellä oli silti varmasti eilisen koho kohta. Kaikki kattoi meitä kuin hulluja. Ei me hulluja, kun iloisia vaan.

Olispa jo ensi kesä ja festarit.

Tehosekoitin oli parhainta mitä ikinä kukaan pystyy keksimäänkään. Kun Asfaltti polttaa alkoi soimaan sekosin täysin enkä nähnyt tai kuullut tai tuntenut mitään muuta kuin bändin lavalla, hiton hyvän biisin korvissa ja parhaan ystävän kädet omissani. Se hetki oli uskomaton.

Huomenna tai siis itse asiassa tänään Ankan toinen päivä ja Apulantaa!

Olen sekaisin. Ja niin iloinen!

Tänään oli ihana uppoutua Leijonakuninkaan uskomattomaan tarinaan ja piirrosjälkeen ja hienoon musiikkiin ja unohtaa kaikki maailman ongelmat. Yhden viisastelevan mutta silti kivoimman naapurin kanssa parannettiin maailmaa. Eikä koulun alkukaan enää tunnu mahdottomalta pakkopullalta. Ehkä jopa pienesti odotan sitä. Tai odotan niitä kahta ensimmäistä päivää kun kaikki on vielä ihan kivaa. Toisella viikolla inhoan koko laitosta ja kaikkia niitä ihmisiä siellä, tai ainakin melkein kaikkia.

Oli hassua saattaa ystävä kotiin liian iso keltainen sadetakki päällä ja muovikassi täynnä herneitä käsivarsilla. Eikä edes satanut.

Mun pieni maailmani hajoaa palasiksi. Mä kirjotan blogiini kuinka kesä on ollut upea ja tajuttoman hauska. Ja onhan se sitäkin ollut. On ollut hetkiä joille nauran vieläkin ääneen. Tämän viikkoista Rooman matkaa en unohda ikinä. Wanajassa Apulannan näkeminen oli uskomatonta. Päivittäin kumminkin tajuan, että tää on ollut yksinäisin kesä ikinä. Mulla oli ennen semmonen tiivis tukiverkosto ympärillä. Meitä oli kolme tyttöä jotka lupas toisilleen pitää hienot puheet toisten häissä. Yläasteen aikana alettiin kumminkin jostain syystä kasvaa erilleen. Ja yhtäkkiä selän takana puhuminen alkoi ja maailma muuttui. Kun viime kesä alkoi meitä olikin enää vain kaksi tyttöä. Sen kolmannen tytön kanssa en ole puhunut mitään yli vuoteen. Sen kesän aikana meistä kahdesta kumminkin tuntui, että asiat menivät paremmin näin. Meistä tuli läheisempiä ja asiat jotenkin helpottuivat. Tajuttiin ettei se meidän kolmen ikuisesti ystäviä juttu enää ollut samanlaista. 

Lukion alettua vietettiin älyttömän hauskoja päiviä. Oltiin öitä toisillamme ja tehtiin kaikkea hauskaa. Koulussa tutustuin uusiin ihmisiin ja sain ihania kavereita. Joulun jälkeen oltiin leirillä isosena ja lähennyin monen kanssa jota ennen tuskin tunsin. Minulla oli parhain paras kaveri ja monia hyviä ystäviä ja tunsin kuuluvani porukkaan. Elämä tuntui silloin sadulta joka päättyisi onnellisesti.

Periaatteessa mitään järkyttävää ei ole tapahtunut. Minulla on edelleen kavereita joiden kanssa käydä jätskillä ja hengailla jossain ja nauraa niin, että mahaan sattuu. Kaikilla niillä on kumminkin joku muu. En todellakaan ole mustasukkainen siitä, että kavereillani on muita kavereita ja poikaystäviä ja ja ja. Ymmärrän sen ja mielestäni se on hienoa, että heillä on ihmisiä ympärillään. Mutta samalla tuntuu kuin ne ihmiset samalla kaikkoontuisivat minun vierestäni. En tiedä olenko vain sekaisin tai itsekäs tai vain yksinäinen.

Kaipaisin juuri nyt ihmistä jonka tietäisin pysyvän vierelläni. En tiedä onko minulla enää ketään sellaista jolle voin soittaa miettimättä, että onko hänellä aikaa puhua tai olla kanssani juuri silloin. Sellaista tyyppiä ei kumminkaan taida tavata kuin elokuvissa.

Ärsyttää kun ajattelen noita asioita. Ja ärsyttää lukea nuo sanat näytöltä. Mutta samalla helpottaa kirjoittaa edes murto-osa siitä minkä takia itkettää.

Apulanta oli parasta mitä tiedän. Oli niin sairaan hyvä meininki ja fiilis. Oli hassua jorata isoveljen ja sen kavereiden ja tietty Minskin kanssa ihmismassan keskellä. Kädet tärisi koko keikan aikana. Illan kruunasi vielä Toni Wirtasen nimmari ja kättely kyseisen ihanuuden kanssa.

Leijun pilvissä. Ja väsyttää vietävästi.