Everything's gonna be alright

Mä olen taas ihan sekaisin. Koko ajan tuntuu vaan, että sattuu. Mä en osaa kirjottaa tähän yhtään mitään. Enkä osaa kertoa kenellekään. Ja kun tänään jotain yritin selittää bussissa, niin jäi vaan semmonen tunne etten oikeastaan sanonut mitään sellaista mitä halusin. Musta vaan tuntuu, että mut tukehdutetaan. Ja mä tarvitsisin halauksen. Mut se keneltä sen haluaisin ei sitä varmaan koska tule antamaan. Enkä edes tiedä haluanko sitä halausta edes juuri häneltä. Tunnen itteni niin tyhmäksi. Ja ulkopuoliseksikin.

Silti hymyilen ja nauran. Silloin ei kukaan kysy, että mikä on. Silloin kysytään, että miksen ikinä puhu tai tee mitään järkevää. En tiedä onko se parempi, mutta siihen voi vain hymyillä lisää.

Kyllä se taas vielä helpottaa. Sitten naurattaa aidosti ja hymyilen vaikkei kukaan muu niin teekään.

Huomenna Hämeenlinnaan katsomaan Apulantaa ja kaikki on silloin täydellistä.

Ja syyslomakin alkoi tänään. Maanantaina lähden laivalle viettämään laatuaikaa pikkuveljen ja äitin ja iskän kanssa. Sitten menen leffaa katsomaan Inkkusen kanssa ja sitten pitäisi jaksaa lukea bilsan kokeisiin ja samalla täytyisi levätäkin. Loma tuli juuri oikeaan kohtaan.

Nämä laulun sanat on kuin suoraan tämän hetkisestä fiiliksestä.

Liian helposti me alistumme
Päiviin arkisiin ja harmaisiin
Ilman taistelua antaudumme
Emme usko enää unelmiin

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Liian usein meidät pelko voittaa
Sitoo kädet meiltä ilkkuen
Haaveet salaisimmat raunioittaa
Työntää meidät maahan varjojen

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Liian suurta surun synkkää viittaa
Aina perässämme laahataan
Hukkuu ilo, emme enää piittaa
Mitä huominen tuo tullessaan

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Sisälläni pieni toivo itää:
Kyllä tästä vielä selvitään
Kunhan oikeudesta kiinni pitää
Lyödään aukko yöhön pimeään

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Onhan meidän ainut tehtävämme
Jatkaa työtä, nähdä näkyjä
Pistää likoon koko elämämme
Että valon näkis eksyvä

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Vaikka mustavalkoinen ois maailma
Silti oikeus on meillä kaikilla
Nähdä sateenkaaren värisiä unia

Istuin perjantaina mantsan tunnilla poikkeuksellisesti eri paikalla kuin yleensä. Jostain kaverin heitosta päätin ihan muuten vain mennä istumaan vähän kauemmaksi muista. Kukaan ei istunut edessä ei takana eikä vieressä. Normaalisti kommentoin sieltä luokan tapahtumia ja kopioin väsyneenä muistiinpanoja. Ajatukset harhailivat Apulannan leivänpaahtimesta isoveljen hulluuteen. Kun katselin ympärilleni niin tajusin, että tälläinen istumajärjestys kuvastaa hyvin tunteitani. Kaverit ovat lähellä mutta kukaan ei istu enää vieressä. Tunnin lopuksi katsottiin videota ja siirryin luokan perällä olevien kaappien päälle istumaan. Eikä kukaan istunut vieressä.

(Eikä tämä sitten tarkoita, että istumajärjestyksellä sinänsä olisi mitään väliä mutta henkisesti tämä oli mullistava tunti)

No one could ever know me
No one could ever see me
Seems you're the only one who knows
What it's like to be me
Someone to face the day with
Make it through all the rest with
Someone I'll always laugh with
Even at my worst I'm best with you, yeah

Haluaisin voida sanoa noin jollekin.

Olen onnellinen mutta silti hiton yksinäinen.

Porukat lähti sunnuntaiaamuna Bulgariaan, ja me jäätiin pikkuveljen kanssa pitämään taloa pystyssä. Hassua kun kerroin ihmisille, että ollaan viikko kahdestaan isossa talossa niin melko monet riemuitsivat bileistä. Hah, meillä on vip-pippalot veljen kanssa eikä sinne pääse ketä tahansa räpyläjalka.

Eilen kun palasin leiriltä koirat juoksivat vastaan ja nuorempi koira hyppi jalkaani vasten. Sitten sydän hypähti kurkkuun kun huomasin toisen koiran kävelevän kolmella jalalla minua kohti. Heitin vain kamat maahan ja aloin tutkia. Mitään näkyvää vammaa ei ollut eikä vanhuskaan pistänyt kamalasti pahakseen vaikka koskin. Soittopyyntö Bulgariaan ja asiasta tiedustelu iskältä. Ei hänkään osannut sanoa mikä tassussa voisi olla. Koira on kumminkin melko iloinen ja normaalin vilkas. Eläinlääkäriin on paha lähteä täältä perämetsästä koska kukaan autoilija ei ole kotona. Taas yksi syy lisää ärsyyntyä siihen, että olen täysi-ikäinen vasta (tasan itseasiassa!) kuuden kuukauden päästä. Jos vaiva ei kumminkaan parane tai edes helpota pian, täytyy yrittää saada eläinlääkäriä tulemaan tänne käymään.

Toivottavasti tassussa ei ole mitään suurta ja pian kuolaava ihanuus olisi taas entisellään juoksentelemassa metsässä. Tekee niin hiton kipeää, kun toinen yrittää päästä omin avuin rappusia ylös ja samalla katsoo masentunein silmin omiini. Rakastan niitä kahta hassua karvaolentoa niin paljon.

On jännää suunnitella 18-vuotis synttäreitä vaikka ne ovatkin vasta noin seitsemän kuukauden päästä. Odotan innolla sitä sunnuntaita ja varsinkin sitä maanantaita kun kaverin kanssa uhotaan menevämme kouluun. Saa nähdä kumpi taipuu ensin nukkumisen puolelle.

Voi voi, tätä elämän riemua. Juuri nyt hymyilyttää vaan.

"Olen heittänyt surun viita pois harteiltani" (kielikuvani ovat hämmästyttävän laadukkaita)

Vihaan uutta ruotsin maikkaani, vihaan vihaan vihaan! Mutta pidän tosi paljon matikassa haarukoimisesta.

Mua on ahdistanut jo pitkän aikaa kamalasti, kun ei oikeen oo ollu ketään jolle puhua mun vaarista ja siitä kuinka mua pelottaa sen puolesta. Oon jo päiviä ajatellu etten jaksa puhua siitä kellekään. Tänään kumminkin jossain sivulauseessa mainitsin siitä parille kaverille. Eikä se oikeestaan auttanut yhtään. Kyllä ne kuunteli ja ymmärsi ja oli ihania, mutta en usko, että sain sanottua ne asit sillee et ne ois kunnolla tajunnu kuinka paha olo mulla oikeesti on. Kysyn joka päivä iskältä, että miten vaari voi. Mutten uskalla kysyä sitä mitä pelkään kaikkein eniten. En uskalla kuulla sen kysymyksen vastausta.

On outoa kun oon nyt tajunnu, että en oikeestaan voi sanoa enää et mulla on parasta ystävää. Mulla on muutama ihan älyttömän hieno ja ihana ystävä ja vaikka ois ihanaa ja onnellista ajatella, että mulla ois vielä paras ystävä joka ei ikinä jätttäis mua niin ei se enää tunnu kumminkaan siltä. Kesä tais muuttaa senkin. En tajua miksi kaikki (mäkin!) tykkää kesästä kauheesti, kun se aina muuttaa kaiken.

Joka päivä mulla on se sama tunne, että mun elämästä puuttuu joku tärkeä tyyppi. En tiiä mistä mä löytäisin semmosen joka sais mut tuntemaan taas vähemmän yksinäiseltä.

Onneks kohta lähden nuorteniltaan. Siellä ei ehdi murehtia kun täytyy koko ajan hymyillä.

Tuntuu, että nykyään valitan koko ajan kaikesta. Tänään olin kaverilla ja nyt tajuan, että valitin varmaan 95% koko ajasta! Se huolestuttaa ja pelottaa. Olen aina ajatellut, että olen iloinen ja positiivinen mutta hitto! Tietty ihmisen pitää joskus saada valittaa ja päästää höyryjä ulos mutta ärgrhrah! Ärsytän itseäni nyt melko pahasti.

En tiedä mitä huomenna teen. En tiedä mitä aion tehdä viimeisinä lomapäivinä. En tiedä mitä tapahtuu kun koulu taas alkaa. En tiedä, mutta MITÄ VÄLIÄ! Koska mulla on kaikki oikeasti niin hienosti. Enkä enää vaan jaksa valittaa.

Parhaan kaverin kanssa vedetyt ilmakitarasoolot ja juoksentelut ihmisten keskellä oli silti varmasti eilisen koho kohta. Kaikki kattoi meitä kuin hulluja. Ei me hulluja, kun iloisia vaan.

Olispa jo ensi kesä ja festarit.

Huomenna tai siis itse asiassa tänään Ankan toinen päivä ja Apulantaa!

Olen sekaisin. Ja niin iloinen!